Filosofia

Kulttuurikameleontit ry:n toimintafilosofia pohjautuu visioon 
suomalaisesta monikulttuurisesta hyvinvointiyhteiskunnasta.

Kulttuurikameleontit ry on saanut alkunsa perustajajäsentensä monikulttuurisuuskokemuksista Suomessa ja maailmalla. Olemme seuranneet mielenkiinnolla Suomessa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tapahtunutta muutosta: Suomesta on tullut monikulttuurinen yhteiskunta. 

Prosessi on kuitenkin vasta aluillaan. Kohtaamiset ”uussuomalaisten” ja ”kantasuomalaisten” välillä ovat edelleen satunnaisia ja usein formalisoitu hallinnollisen (viranomaiset) ja kulttuurisen marginalisaation (omat yhdistykset) viitekehykseen. Suomessa on yhdistyksiä, jotka pyrkivät integroimaan ulkomaalaisia suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin esittelemällä vähemmistökulttuurit suomalaiselle yleisölle nimenomaan niiden näkyvän kulttuurisen erilaisuuden kautta.

Myös vähemmistöryhmien omat yhdistykset tuovat usein näkyvimmin esille nimenomaan oman kulttuurin erilaisuuden suhteessa valtakulttuuriin. Suomessa on kuitenkin vielä suhteellisen vähän foorumeita, joilla uussuomalaiset ja kantasuomalaiset voisivat kohdata kansalaisina ilman eksoottisen erilaisuuden leimaa tai sosio-kulttuurisen epätasa-arvoisuuden painolastia.

Monikulttuurisuustutkimuksessa on viime vuosina kiinnitetty huomiota integraatio-käsitteen rajallisuuteen kulttuurien kohtaamisesta puhuttaessa. Monikulttuurisuutta pidetään kulttuuri-imperialistisesti määrittyneen integraatio-käsitteen vaihtoehtona ja mahdollisuutena tasavertaiseen kohtaamiseen.

Samalla tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, että kulttuurinen sopeutumisprosessi on aina kahdensuuntainen. Jos ja kun yhteiskunta esittää vaatimuksen kulttuuriseen integraatioon, pitäisi tämän koskea sekä kulttuurivähemmistöjä että enemmistöä. Integraatio ei ole mahdollinen ilman kohtaamista eikä todellinen kohtaaminen ole mahdollista ilman molempien tahojen avoimuutta kuunnella ja oppia.  

Ainoastaan kulttuurivähemmistöille esitetty integroitumisen vaatimus on kohtuuton ja sitä tukeva politiikka on lyhytnäköistä ja epärealistista. Vaikka Suomen virallinen integraatiopolitiikka tunnustaa vähemmistöjen oikeuden ’säilyttää kulttuuriset erityispiirteensä’, jo pelkkä ilmaus viittaa siihen, että vähemmistöille on varattu kulttuurinen lokero, joka on erillään niistä yhteiskunnan ’avoimista foorumeista’, joilla kohtaamiset todellisuudessa voisivat tapahtua. Ilmaus pitää sisällään myös uhan, jonka Suomen virallinen integraatiopoliiikka vähemmistöihin kohdistaa: heidän pitäisi varautua ’säilyttämään kulttuuriset erityispiirteensä’, muuten nämä katoavat integraation edetessä.

Monikulttuurisuustutkimuksessa on jo pitkään tiedostettu, ettei integraatiota voi tapahtua ilman vastavuoroisuutta. Kulttuurisia erityispiirteitä ei voida ”säilyttää” ilman vuorovaikutusta, jossa oma kulttuurinen perinne peilautuu muita kulttuurisia perinteitä vasten ja ellei kulttuuri, johon peilataan, ole avoin myös sille kuvalle, jonka se näkee itsestään kohtaamisen peilistä.

Jokainen kohtaaminen jättää meihin jäljen. Olisi absurdia yrittää määritellä ja kontrolloida etukäteen sitä, mikä tämän jäljen pitäisi olla. Olisiko suomalaisessakin yhteiskunnassa jo aika siirtyä monokulttuurisuuden tukemisesta aitoon monikulttuurisuuteen?