Pojat pärjäävät aina?

Torstai 5.5.2011 klo 17:19 - Frida Issakainen

Olimme eilen vapaaehtoisten, Annen ja Ainon, kanssa poikien päiväkeskuksessa. Ensimmäinen kysymys jonka pojat esittivät, oli se, että miksi emme tulleetkaan viimeksi sovittuna päivänä. Vetää ihmisen aika hiljaiseksi kun poikajoukko katsoo surkeilla nappisilmillään ja kertoo, että he olivat odottaneet meitä kovasti. Tässä huomaamme sen, että meille niin pieni ja mitätön muutos voi olla suuri pettymys lapsille jotka ovat muutenkin kokeneet elämässä suuria pettymyksiä.

Olen monesti kuullut lauseen ”pojat pärjäävät aina” ja jokin omituinen perä tässä asiassa on. Poikien päiväkeskuksessa on aina tervetullut ja iloinen olo. Pojat innostuvat leikeistä ja peleistä erilailla kun tytöt, ja etenkin musiikki, laulaminen ja luontainen hauskuuttaminen on pojilla verissä. Poikia on helpompi lähestyä ja heidän kanssa toimiminen ainakin minulle on yleensä helpompaa kuin tyttöjen. Ehkä siksi, että tyttöjen haavat ja pettymykset ovat niin syvällä, että luottamuksenkin saaminen vie eritavalla aikaa. Kaiken tämän pelaamisen, leikin ja laulun keskellä minut valtasi synkkä ajatus. Ajatus on niin synkkä, että oikein hirvittää sitä näin julkisesti jakaa, mutta toisaalta tämä ajatus on yksi työmme keskeisimpiä haasteita. Nimittäin se, että miten ehkäisemme näiden poikien kasvua miehiksi jotka eivät kohtele vaimojaan ja tyttäriään hyvin.

Enkä nyt tarkoita, että nämä kyseiset päiväkeskuksen pojat olisivat niitä pahoja poikia jotka hakkaavat ja raiskaavat naisia, mutta näitäkin poikia ja miehiä on maailmassa paljon. Aivan liian paljon. Mitä sitten voisimme tehdä, että poikien pärjääminen ei olisi vain ulkoista? Mitä voisimme tehdä, että pojat oppisivat käsittelemään murheita, eikä hautaamaan niitä näennäiseen iloon. Mitä voisimme tehdä, että pojat oppisivat kunnioittamaan naisia ja kohtelemaan heitä hyvin? Isoja kysymyksiä, joihin emme ehkä koskaan saa vastausta. Silti voimme tehdä ja vaikuttaa monella tapaa. Voimme näyttää omalla esimerkillämme mallia hyvästä kohtelusta ja kunnioituksesta. Voimme näyttää, että välitämme.

Usein näiden lasten ja nuorten kanssa ollessa tulee itselle riittämätön olo. Tuntuu, että en osaa mitään, enkä varmasti voi mitenkään auttaa omilla varsin vajanaisilla taidoilla. Syyllistyn harmittavan usein synkistelemään sitä, että miten yksi ihminen suomesta joka ei oikeastaan osaa edes kieltäkään voisi auttaa? Onneksi meidän ei tarvitsekaan olla super ihmisiä, ei tarvitse olla remontti reiska, ei tarvitse olla Marttakerhon monitaituri. Riittää, että on läsnä ja kuuntelee, lohduttaa hymyllä tai katseella, ottaa syliin tai koskettaa silloin kun on sen aika. Riittää, että tekee yhdessä palapeliä tai piirtää kuvaa siitä miten voimme tehdä yhdessä huomisesta paremman.

Kiitos paljon yhdistyksen jäsenille, kumppaneille ja vapaaehtoisille siitä, että olemme luomassa parempaa huomista näille lapsille jotka todella janoavat huolta ja parempaa huomista! 

Frida Issakainen