Lapsille kuuluu hyvää

Torstai 12.1.2012 - Aino Vesanen

Kun olin katulapsiprojektissa viime vuonna vapaaehtoistöissä, eniten minua painoi Mokattamin nuorten äitien turvakodilla olevien lasten tilanne: Turvakoti oli suunniteltu sinne tulevia nuoria naisia varten, ja lapset ikäänkuin vain pyörivät jaloissa ilman erityishuomiota tai erityisen kehittävää tekemistä, milloin kenenkin komenneltavina.

Vaikka Frida kertoikin kesällä lupaavia uutisia uudesta pienten lasten keskuksesta, olin hankekoordinaattoriksi ryhtyessäni varautunut siihen, että eniten minun ja vapaaehtoistyöntekijöidemme apua kaipaisivat nimenomaan nuo lapset, ja että ilman  meitä heillä tuskin olisi edelleenkään mitään järkevää ohjelmaa. Egyptissä kokemukseni mukaan suunnitelmat ja puheet ovat usein paljon kunnianhimoisempia kuin niiden käytännön toteutus.

         Tällä kertaa olin kuitenkin alhaisten odotusteni kanssa väärässä.
Mokattamin uusi pienten lasten keskus löi minut ällikällä: Kauniin moskeijan kellarikerroksessa sijaitsevat tilat ovat vasta remontoidut, siistit ja tilavat. Isoa salia (jossa mahtuu vähän juoksentelemaankin) ympäröivät makuuhuoneet, joissa jokaisella lapsella on ikioma sänky ja omat vaatekaapit. On luokkahuone päivittäisiä opetushetkiä varten, monta vessaa ja keittiö.

Aikaisemmin turvakodilla lelut jäivät helposti lojumaan lasten ulottumattomiin jonnekin kaappiin ja oppimisintoisilta lapsilta tehtävävihot katosivat ja repesivät pienempien natiaisten käsissä alta aikayksikön. Nyt luokkahuoneessa on oma pöytä leluille ja jokaiselle omat ”koulupussukat”, joissa kynät ja vihot säilyvät tallessa.

Omat! Aikaisemmin näillä lapsilla tuskin oli mitään omaa!

Kaikkein tärkeintä omien vaatteiden ja vihkojen sijaan lienevät kuitenkin hoitajat, jotka ovat LASTEN OMIA hoitajia ja jotka ovat keskuksessa vain lapsia varten, ja koko ajan heidän tukenaan. Tasapainoisia aikuisia omissa ongelmissaan kyllin tekemistä omaavien teinityttöjen sijaan - aiemmin lapset nimittäin jäivät usein tuvakodin tyttöjen vahdittaviksi, mikä tiesi pahimmassa tapauksessa äkkipikaista kiroilua, huutoa ja jopa läpsimistä ja tukistamista.

Jotain kertoo uuden keskuksen henkilökunnan asenteista myös se, että jokaisessa makuuhuoneessa nukkuu lasten lisäksi yksi hoitaja, ja keskuksen johtajan pöytä on keskeisellä paikalla isossa salissa – ei missään syrjäisessä toimistossa, vaan paikalla, josta näkee lapset suurimman osan heidän valveillaan oloajasta.

           Keskuksen ohjelmassa on päivittäin ainakin leikkiä, ulkoilua ulkotasanteella ja läheisissä puistoissa ja esikoulutyyppisiä oppitunteja. Jopa hampaat kuulemma pestään nykyään aamuin illoin (ei lainkaan itsestäänselvä asia Egyptissä)!

Yhdeksi tärkeimmistä tehtävistään hoitajat mainitsivat lasten käytöksen parantamisen. Tämä vaatii paljon sitkeää työtä - kärsivällisyyttä, aiemmin puuttunutta johdonmukaisuutta, kannustusta, rakkautta ja rajoja.

          Kaikki ei ole kuitenkaan täydellistä – uudesta paremmasta elinympäristöstä saavat nauttia lähinnä tytöt ja muutama pikkuvauva (yhteensä n. 15 lasta).

Pojat olivat kuulemma liian villejä, eivätkä antaneet tyttöjen olla rauhassa, ja siksi heidät palautettiin lyhyen kokeilun jälkeen takaisin turvakodille. Pojat ja tytöt (joista jotkut ovat sisaruksia), tapaavat kuulemma kuitenkin melko säännöllisesti molemminpuolisten kyläilyjen ja puistoretkien merkeissä. Mm. näitä ulkoiluja me haluamme suomalaisen vapaaehtoisporukamme kanssa avittaa muun leikittämisen, sylittämisen ja opettamisen ohella.

          Hyvän muutoksen huomasi jo mielestäni lasten käyttäytymisessä: Jotkut villit tapaukset vaikuttavat nyt rauhallisemmilta ja tyytyväisemmiltä kuin aiemmin. Myös turvakodilla olevat 6-7 vuotiaat pojat ovat rauhallisempia, koska heitä on nyt vähemmän, eivätkä pienemmät lapset ole koko ajan hyppimässä nenille ja ohjaamassa aikuisten huomiota kokonaan itseensä. Vapaaehtoistyöntekijän hermot lepäävät aikaisempaan verraten siis molemmissa keskuksissa (vilkkaasta menosta ja metakasta huolimatta) siinä mielessä, että lapsille huutamista, kiroilua ja itkua tarvitsee enää kuunnella aniharvoin.

          Erityinen ilouutinen oli se, että nämä lapset, joiden Mokattamille päätymiseen iso syy on ymmärtääkseni ollut heidän ”isättömyytensä” aiheuttama syntymätodistuksen puute, ovat Hope Villagen sosiaalityöntekijöiden sitkeän työn ansiosta (yhtä lukuunottamatta) vihdoin saaneet paperinsa kuntoon.

Tämä merkitsee heidän elämälleen enemmän, kuin he vielä itse lainkaan aavistavat. Nyt he ovat virallisesti olemassa ja heillä on kansalaisoikeudet. Ensimmäisenä seurauksena tästä heistä vanhimpien on tarkoitus päästä ensi syksynä kouluun!

          Luulisin, että iso merkitys uuden keskuksen menestykselle on ollut turvakodilla työskennelleen psykologi Shaymaa'n nimittämisellä sen johtoon. Hän kun on todella humaani, ihmisläheisen sivistynyt ja ammattinsa osaava henkilö, joka on varmasti nähnyt lasten tarpeet ja pyrkinyt luomaan ympäristön, joka mahdollisimman hyvin vastaisi niihin.

Shaymaan lähtö oli toki tuvakodille menetys, mutta näiden ammattitaitoista hoitoa kaipaavien erityislasten onni. Tänään tosin kuulin, että Shaymaa' on jättämässä työnsä järjestössä kokonaan, mistä olen todella pahoillani. Voin lohduttautua vain sillä, että hänenlaistaan ihmistä tarvitsevia lapsia ja nuoria löytynee pilvin pimein hänen tulevista työpaikoistaankin sekä toivoa, että lasten keskus siirtyy Shaymaalta hyviin käsiin.